77 kuvaa
Extrassa on kohtauksia, jotka eivät sovi herkimmille ja nuorimmille lukijoille!
Tämä lyhykäinen osa on omistettu syntymäpäiväsankari Vupiille!
Saa nähdä mitä pidätte...
Olen kovasti odottanut, että saan julkaista tämän. Hieman erilainen muistojen täyteinen osa.
En ole ennen tehnyt "muistelmia", joten hieman jänskättää, miten onnistuin!
Reippaasti lukemaan!
Päivät luostarissa olivat yksinäisiä. Kylmät kiviseinät seisoivat hiljaa pystyssä yhden ainoan asukkinsa ympärillä. Työntäyteiset päivät seurasivat toisiaan Marian eläessä muistojaan yhä uudestaan ja uudestaan. Lumettomina aikoina hän hoiti luostarin valtavaa puutarhaa. Kun puutarhaan ei lumen takia ollut menemistä, nunna teki käsitöitä, maalasi ja jakoi puutarhasta saatua satoa nälkäisimmille Pinewoodilaisille, jotka talven pitkinä pimeinä päivinä häntä välillä tulivat tervehtimään.
Yksin hän söi ja kokkasi, kuunnellen vain vanhojen lattialautojen narahtelua liikkeen alla. Ennen hänellä oli ollut kaikkea, nyt yksinäisyys valtasi hänet iltaisin auringonkin jätettyä hänet yksin muistojensa keskelle.
Ennen ruoka-ajat olivat olleet iloinen tapahtuma niiden vakavuudesta huolimatta. Siinä he muiden noviisien kanssa istuivat syöden ruokaansa, Abbedissan ja muiden nunnien jälkeen, tiukan valvonnan alla.
Maria muisti nuo ajat nyt elämänsä onnellisimpina. Hän oli ollut onnea jäädessään eloon, mutta silti hän ei välillä voinut olla miettimättä, että olisi mieluummin parhaan ystävänsä Rudyn seurassa taivaassa, kuin kaiken kokemansa jälkeen yksinäisenä rikkimenneenä ihmisenä hautautumassa muistojensa maailmaan. Maria sulki silmänsä nauttien lautasten kolinasta altaassa. Joskus silmät kiinni hän saattoi kuvitella, ettei ollut yksin, vaan Rudy oli hänen vieressään kuten ennen, ottamassa astioita hänen kädestään kuivattavaksi. Silmänsä avattuaan hän oli kuitenkin aina yhtä yksin kuin ennenkin.
Hiljaa Maria laskeutui alas kappeliin lausumaan iltarukouksensa, kuten aina illallisen jälkeen ennen nukkumaan menoa. Hän muisti hyvin tuon kamalan illan, kun hän oli tässä samassa paikassa jähmettyneenä paikoilleen, kuuntelemassa Rudyn viimeisiä huutoja. Niiden muistaminen sai Marian sydämen itkemään verta, vaikka tapahtuneesta olikin kulunut jo aikaa.
Heidän entinen huoneensa oli vieläkin tyhjänä. Kukaan ei ollut uskaltautunut luostarielämään vallankumouksen jälkeen. Maria oli säilyttänyt kaiken kuten ennen. Huone tuoksui yhä samalta kuin vuosia sitten.
Rudy oli läikyttänyt piparminttua matolle, eikä haju ollut koskaan lähtenyt. Maria saattoi vieläkin muistaa ystävänsä lempeän katseen heidän juorutessaan nunnien puuhista. Hän muisti Rudyn jokaisen ilmeen ja katseen kun tämä vielä oli hengittänyt ja jakanut elämän ilot ja surut Marian kanssa iltaisin kynttilän hohteessa.
Marian tunsi vatsansa pakottautuvan ulos. Muisto Rudystä sai nunnan vain voimaan pahoin. Silti hän ei antanut itsensä unohtaa ystävänsä elottomia kasvoja. Ei! Hän ei saanut unohtaa. Rudyn kohtalon hän vielä kostaisi ja omansa.
Saattoi hänen pahoin voinnilleen olla muukin syy. Maria hieraisi hellästi vatsaansa, jonka kumpua tuskin vielä huomasi. Naisen suupielet pyrkivät väkisin hymyilemään. Tulevaisuudesta hän ei tiennyt, mutta tämän pienen veijarin hän oli päättänyt pitää.
Maria katsoi vieressään olevaa tyhjää paikkaa. Arthur oli ilmestynyt lohduttoman näköisenä kaksi kuukautta sitten luostarin portaille. Maria ei ollut varma, mitä oli tapahtunut, mutta jossain vaiheessa hän oli huomannut, ettei ollut enää yksin omassa sängyssään. Hän ei tiennyt olisiko nauranut vai itkenyt, mutta tuo yö oli tuonut hänen elämänsä kuitenkin suuren lohdutuksen. Muutaman kuukauden päästä hän ei olisi enää yksin.
* * * *
Talonpojat auttoivat usein luostarin puutarhan hoidossa. Maria kuitenkin jakoi ruokaa sitä tarvitseville talvisin, kun ruoka oli vähissä. Viime vuoden sato oli ollut loistava, mutta nyt verot olivat nousseet suuresti uuden kuninkaanlinnan rakennustöiden takia, joten sadon pitäisi todella onnistua tänä vuonna, jos mieli ruokkia perheensä talvella.
Maria saattoi vielä nähdä sielunsa silmin, kuinka kasvimaa oli ennen kuhissut elämää mustavalkoisien asujen muodossa. Noviisit olivat hoitaneet kasvimaan muutaman nunnan valvoessa heidän töitänsä.
Kun silmä vältti, he livistivät aina muiden noviisien kanssa kaivon varjoon nauttimaan kesäpäivän lämmöstä. Hiljaisesta lämpimästä tuulesta, joka kuljetti mukanaan tuoksuja valtamerten takaa ja juttelemaan niitä näitä, silloin niin tärkeinä pitämiään asioita, jotka nyt tuntuivat merkityksettömiltä.
Maria saattoi yhä tuntea tuon tuoksun, eihän se ollut mihinkään muuttunut. Elämä vain oli muuttunut. Kuolema korjannut mukaansa kaikki kenestä hän todella välitti ja ketä hän rakasti. Muistoihinsa uponneena Maria nappasi portailta tyhjän hedelmäkorin. Hedelmiä poimiessaan hän saattoi vielä hetken kuvitella, että Rudy oli hänen vieressään oman puunsa hedelmiä korjaamassa.
Samalla tavalla hän oli ollut hedelmiä keräämässä, kun ne miehet tulivat. Vaativat Glassgown suvulle luostarin ja kirkon uskollisuutta, jotta nämä voitaisiin kruunata kuninkaaksi Strongbown sijaan. Vallankumous, ajassa jo niin kaukana, mutta silti sydämessä niin lähellä.
. Abbedissa oli neuvotellut pitkään Pinewoodin tuolloisen piispan kanssa ja todennut, ettei ihminen jakanut valtaa vain Jumala. He eivät siis tukisi Glassgown suvun valtapyrkimyksiä.
Oven takana Maria oli kuunnellut, kun Abbedissa oli käskenyt arvollensa sopimattomalle tavalle miehiä poistumaan välittömästi luostarista. Maria saattoi vieläkin muistaa Abbedissan korkeaksi huudoksi kohonneen yleensä niin tasaisen rauhoittavan äänen.
Naureskellen miehet olivat poistuneet Abbedissan työhuoneesta. Maria oli juuri ehtinyt väistää, kun ovi avautui ja Glassgown kannattajat, joita Maria ei suostunut kutsumaan ritareiksi vieläkään, olivat astelleet huoneesta. Maria tunsi katseiden hipovan itseään tytön niiatessa pitkään ja syvään sotamiesten poistuessa. Tuon lyhyen hetken aikana hänen tulevaisuutensa oli saanut uuden yksinäisen muotonsa.
Maria löysi Abbedissan tuijottamassa ikkunasta ulos ajatuksiinsa kadonneena. Marian kysyttyä oliko kaikki kunnossa, nainen oli vaatinut Marialta lupauksen. Lupauksen kestää mitä tahansa, tehdä mitä tahansa saadakseen elää ja ylläpitää luostaria. Maria oli luvannut saadakseen vanhan naisen sydämelle edes hetken keveämmän olon. Silloin hän ei vain ollut tiennyt, mitä oli mennyt tekemään.
Muistojen tulviessa Maria säntäsi jälleen antamaan ylen. Hän ei kaivannut tällaista elämää, kunpa hän olisi jättänyt oven takana hiiviskelyn ja lupauksen Abbedissalle väliin. Ilman niitä hän saattaisi olla nyt Rudyn luona taivaissa leikkimässä taivaallisella kedolla.
Maria kuuli itseään huudettavan pihalta. Talonpojat olivat saaneet työnsä valmiiksi. Kiitollisena avusta Maria sulki Diana Stonen syliinsä rutistaen naisen nälkiintynyttä, mutta vahvaa kehoa itseään vasten. Vietettyään päivän kasvimaalla nainen tuoksui juuri samalle kuin Rudykin. Mullan rikas tuoksu sai Marian silmiä polttelemaan kaipuusta.
* * * *
. Väsyneenä vatsansa asukin myllerryksestä, Maria kaivautui lakanoiden väliin aikaisemmin kuin pitkään aikaan. Hän kaipasi vain hetken unta ja unessa hän ei olisi yksi.
Uni vei hänet takaisin ajassa tuohon kohtalokkaaseen iltaan. Siinä he olivat kaikki koolla viimeistä iltaa. Maria tunsi saman onnen ja rauhallisuuden kuin silloin vuosia sitten istuessaan tuolla sohvalla käsitöitä tehden. Abbedissan lukiessa heille Pinewoodin historiasta ja Strongbown kuningassuvusta kertovaa kirjaa. Kaikki olivat olleet niin onnellisia ja varmoja siitä mitä tulevaisuus toisi tullessaan.
Heidän olisi pitänyt kuulla ne. Rautaiset askeleet pihamaalla, jotka uhkaavasti lähestyivät luostarin ovea. Jos he olisivat kuulleet ne, asiat voisivat olla toisin. Rakas Rudykin olisi ehtinyt piiloutua kunnolla.
Äänekäs paukutus ovelta vasta herätti heidät kuuntelemasta Abbedissan huumaavaa tarinaa Stronbown jaloista ritareista.
Abbedissa käski hätääntyneenä noviisien piiloutua. Maria ei kuitenkaan halunnut. Hän ei jättäisi Abbedissaa. Olihan hän tehnyt tälle lupauksen puolustaa luostaria.
"Maria, piiloutuminen on nyt se, jolla sinä voit puolustaa luostarin jatkuvuutta tulevaisuudessa!" Olivat viimeiset sanat, jotka Maria Abbedissan huulilta kuuli.
Maria tunsi Rudyn lämpimän käden kiertyvän omaansa. Rudyn lempeä, mutta päättäväinen kiskaisu kertoi Marialle, että nyt olisi aika. Imien itseensä Rudyn ympärillä hehkuvaa turvallisuutta ja rohkeutta Maria seurasi ystäväänsä kellarin kappeliin.
Maria tuli piilotetuksi alttaripöydän taakse. Paikkaan, joka oli ehdottomasti kielletty noviiseilta. Tytön vastustellessa kiellettyyn paikkaan menemistä, Rudyn ilme kertoi, ettei tytöllä olisi vaihtoehtoja. Maria itkeä nyyhkytti pitäen yhä Rudyn turvallisesta kädestä kiinni.
"Kuningas Albert Glassgown nimissä otan valtaani tämän luostarin! Teille ei käy kuinkaan, jos lupaatte tukenne uudelle kuninkaalle. Piispa teki oikean ratkaisun toivon, että tekin osaatte olla järkevä." Glassgown kapinallisjoukkojen johtajan luennointi kaikui luostarin kiviseinissä.
"En ikinä, vaikka se olisi viimeinen tekoni!" Abbedissa maanitteli matalalla äänellä "Meidän uskollisuutemme kuuluu aina ja ikuisesti Strongbowlle tekisitte sitten mitä tahansa!" Abbedissa jatkoi käskien miehiä vielä häipymään luostarista tällä sekunnilla.
"Omahan on valintanne!" Johtaja naurahti ja antoi merkin takanaan seisoville kapinoitsijoille ja niin helvetti pääsi irti.
Huuto ja vaikerrus. Sitä Maria ei ikinä saattanut unohtaa. Kapinoitsijat teurastivat avuttomia naisia, joiden paras ase oli raamattu. Maria saattoi tunnistaa abbedissan kivuntäytteisen huudon noista kaikista vaikerruksista. Sitten tuli hiljaista, niin kovin hiljaista. Maria kömpi ulos piilosta rukoillakseen sivualttarilla, mutta Rudy käski tytön pysyä edelleen piilossa. Viimeisen kerran Maria näki rakkaan Rudynsä hymyilevän hänelle rohkeasti, tytön lähtiessä piilostaan selvittämään, mikä tilanne ylhäällä oli. Tuota hetkeä Maria katui ikuisesti.
Kauhukseen Rudy sai huomata ylöspäästyään, etteivät miehet olleetkaan lähtenyt. Aikaisemmin ylläkerrasta kuuluneet kauhun huudot olivat vain sumentaneet tyttöjen käsityksen hiljaisuudesta. Maria saattoi kuulla kaiken. Rudyn viimeiset pihisten lausutut sanat, jotka oli osoitettu Strongbown suvun kunniaksi.
Hänellä ei ollut enää ketään. Ei mitään syytä elää, ei ketään ketä rakastaa. Toiveikkaana pikaisesta pääsystä Rudyn luokse Maria kiipesi piilostaan lausuakseen rukouksen sivualttarilla. Sydän pamppaillen kauhusta Maria kuunteli, kuinka miehet laskeutuvat Rudyn jalanjäljissä portaita alas. Kohta hän näkisi Rudyn iloiset ja turvalliset kasvot. He olisivat ikuisesti yhdessä taivaissa.
Kuolema ei tullutkaan. Maria ei tuntenut kylmän terän pistävää painaumaa vatsassaan. Maria tunnisti itseään puolustavan miehen siksi, joka oli häntä mittaillut aiemmin Abbedissan työhuoneesta poistuessaan. Marialta riistettiin hänen huntunsa ja pakotettiin miesten mukaan yön kylmyyteen. Askel askeleelta Maria eteni tietämättä, mitä kauheuksia hänen eteensä oli vielä tuleman.
Maria hätkähti hereille kuullessaan oman huutonsa. Kyyneleet polttelivat naisen poskia, sydämen hakatessa vähintään yhtä voimakkaasti kuin tuona kohtalokkaana yönäkin. Hiljaa hän tuijotti eteensä saaden suustaan vain hiljaisen kuiskauksen "Rudy!".
Hieraisten hellästi vatsansa kumpua Maria päätti ryhdistäytyä. Hän aiheutti painajaisia, jopa pienelle elämälle, joka hänen vatsassaan kasvoi hurjaa kyytiä. Vatsan pohjan vihainen murahdus terästettynä pienen kantapään napakalla potkaisulla sai Marian pukemaan päällensä ja suuntaamaan keittiöön.
Nälästä huolimatta ruoka vain pyöri suussa suostumatta menemään nielaisun mukana vatsaan saakka. Miksi nämä painajaiset vaivasivat häntä juuri nyt, kun tavallisen naisen mittapuun myötä näiden hetkien pitäisi olla hänen elämänsä onnellisimpia?
Hellä sivallus jo valtavaksi ehtineen vatsanpinnalla sai Marian kätketyt muistot tulvimaan. Hän muisti milloin viimeksi oli tuntenut pienen vauvan kantapään potkivan vatsaa. Rudy olisi vaatinut häntä muistamaan. Ilman sitä hän ei voisi ikinä jatkaa elämäänsä eteenpäin.
Hänet oli heitetty kuin likaisen rukkanen vanhan ladon seinää vasten itkemään kohtaloaan. Miehet näyttivät viihtyvän tulen ääressä naureskellen iloisesti. Maria ei saattanut ymmärtää, miten nämä saattoivat olla noin rauhassa surmattuaan juuri luostarillisen nunnia. Vähemmälläkin pääsisi helvetin kauhuihin.
Yllättäen kapinallisten johtajien kanssa jutellut mies tuli Marian luokse ja kiskoi tämän hiuksista ladon puolelle noviisin vastustellessa minkä ehti.
Maria yritti kaikkensa, mutta mitä enemmän hän riehui, sitä enemmän mies tuntui innostuvan. Tyttö saattoi maistaa miehen veren suussaan puraistuaan tätä kipeästi huuleen, mutta miehen kädet vain kiristyivät hänen ympärillään. Kauhukseen hän tunsi kaapunsa repeytyvän ja tipahtavan lattialle.
Mies painoi hänet väkisin ladon keskellä olleelle heinäkasalle nauttien täysin rinnoin tytön puhtauden tuhoamisesta.
Mies jätti Marian yksin nuolemaan haavojaan. Joka paikkaa kolotti ja poltti. Hän yritti kynsiä ihoa yltään, mutta jokainen kerros tuoksui aina vain tuolle punapäälle. Maria olisi vain halunnut käpertyä hiljaa ladon nurkkaan etsimään ylpeytensä ja uskonsa rippeitä, jotka äskeinen mies oli häneltä riistänyt. Heinäkasassa hän ei viettäisi enää hetkeäkään.
Miehet tulivat toinen toisensa jälkeen kokeilemaan miltä pyhänainen tuntuisi. Ensin Maria yritti taistella, mutta lopulta hän ei enää jaksanut. Hän ei ollut enää hän, vaan joku muu. Maria oli Rudyn luona kauniilla kukkakedolla nauttien kukkien huumaavasta tuoksusta ja auringon lämmöstä. Lopulta kukaan ei enää tullut ja hän sai olla yksin.
Aamulla ovi aukeni viimeisen kerran.
Nuori veli Petruska oli kauhistunut näystä, jonka hän oli kohdannut luostarilla. Vartioon jääneiltä miehiltä hän oli kuullut, että yksi noviisi oli säästetty miesten iloksi ja viety päämajalle. Petruska ei vain ollut voinut kuvitella miesten uskaltavan koskea pyhään naiseen. Hellästi hän nosti häpäistyn noviisin ylös ja auttoi tätä pukemaan nunnan kaavun ylleen.
Petruska saattoi Marian pois leiristä pitäen tyttöä koko ajan kädestä.
"Kakki on hyvin taas!" Maria muisti Petruskan sanoneen, kun tämä pyyhki hellästi kyyneliä tytön poskilta. Maria ei voinut tuolloin ymmärtää, miten mikään voisi ikinä olla enää hyvin. Petruska oli kuitenkin valanut häneen uskoa elämään ja siihen että hän voisi vielä päästä luostarin johtoon. Ketään muuta kun ei ollut jäljellä.
Yhdeksän kuukauden päästä Maria kolkutti läheisen noidan mökin ovea.
Siiri tuli avaamaan ja löysi portailtaan vatsaansa kivusta pitelevän nunnan. Nopeasti Siiri oli ohjannut Marian sisälle pukien oman pyjamansa.
Synnytys oli ollut pitkä ja vaikea Marian nuorien lanteiden ollessa vielä liian kehittymättömät tuomaan lasta maailmaan. Siiri ei ikinä ollut nähnyt niin nuorta äitiä, vaikka aateliset usein naivatkin nuoria tyttöjä. Maria oli huutanut tuskissaan, huutanut koko yhdeksän kuukauden häpeän edestä, jota hänen oli pakko ollut kantaa. Kenellekään hän ei ollut kertonut ja kenellekään hän ei kertoisi.
Lopulta kipu oli laantunut ja korvia viiltävä vauvan itku pääsi ilmoille. "Se on...!" Siiri aloitti, kun Maria keskeytti naisen. Häntä ei kiinnostanut. Hän ei halunnut tietää.
Katsomatta lastansa Maria juoksi ulos yön pimeyteen ja luostarinsa turviin. Hän ei halunnut tietää mitään tuosta paholaisen sikiöstä, jota oli vatsassaan kantanut yhdeksän kuukautta. Tyttö halusi unohtaa ja ikuinen muistutus lapsen hahmossa ei olisi auttanut.
* * * *
